katila kehaisi ensisynnyttajaa,

potra poikalapsi matkahti maailmaan:

kiljuvat kuusi kiloa.

ja niin, niinpa niin,

ensi kerran niin pudottiin.

ja matkalla kehtoon

tai tuonen lehtoon,

miten vaan,

me pudotaan...

.tarhoihin, kouluihin ja virastokaytaviin.

poikapolo aidiltaan pyysi niin:

"emo, minut saasta, pahasta paasta!"

ja niinpa jo

toistamiseen pudottiin, oi!

aiti vapisevaa varsaansa

syleili,

taytaisi lankulta tyhjyyteen, lauloi:

alassyaksy alkoi nyt,

siita kukaan ei kiinni ota.

on hyva haltijatar hyljannyt meidat,

ja Luoja antanut pudota.

siis veli pysy vaiti vaan,

silmiin pimeyttakin tuijota

kun kutsuu urheita uhrejaan

han joka antoi meidan pudota.

meidan on annettu pudota"

Luojan pikku piipertajat putoavat

syaden, juoden, itkien, iloiten

menevat, lisaantyvat,

tayttavat taivaat ja maat.

kunnes joskus jokaista vuorollaan

tullaan kutsumaan:

unessa yalla

tarkoin yksityiskohdin kerrotaan,

missa ja milloin kutakin odotetaan...

alassyaksy jatkuu nyt...

eika tahan leikkiin lahde kysyttyna keista

kukaan,

omille harharetkilleen jokainen vain viskataan

mukaan...

ja jonain aamuna han pakkaa laukkunsa,

astuu autoonsa, ja ties minne ajaa...

.suuren metsan taa, missa autio maa

kraatteria valtavaa ymparai. sen reunalla

han riisuu takkinsa, han riisuu paitansa,

housut, kengat, hattunsakin nyt unohtaa,

sulkee silmansa ja luottaen onneensa

kuilun syvyyksiin han sukeltaa:

putoaa minuutin, putoaa toisenkin,

putoaa pumpuliin, ollen perilla kai.

silloin hamarasta esiin hymyileva hahmo

astuu, kysyy: "milta tuntui?

ei hullumpaa, vai