elämän keskipäivässä

minäkin eksyin synkkään metsään

aamupäiväin kappaleisiin

iltojen ikävään

missä

kasvot puhuvat omaa kieltään

oppivat suruaan nauramaan

ja elämän hauraat astiat

katsovat ihmetellen toisiaan



askel ja pysähdys kerrallaan

yksi nurin yksi oikein

etsi tietä joka hehkuu

polkua joka puhuu



se on käsiesi liikkeissä

se on taivaankannen valoissa

se on päivällä ja yöllä ja aina

se on täällä se on muualla

se ei puhu, ei voi vastata

olen ymmärtänyt tämän sen valossa



talvi toi meidät tähän paikkaan

missä lepäämme kylki kyljessä

opimme enemmän toisiamme

opimme ajoissa luopumaan



en ehkä tiedä mitä tehdä

vaikka joskus olenkin varma

ja joskus makaan aivan hiljaa

ja uskallan vain epäillä



jos yrittäisin puhua vain sanoja

käsiin jäänyt kosketuksen paloja

täytyy luopua, ajatella uudelleen

itsensä ja muut