Yll jinen usva jlleen nousee

haudastaan,

vartiosta, luota vainajien paikaltaan,

houkuttelee uuden uhrin luokseen

surmaansa,

laulaa omituisen, oudon taikansa.



Nlissn ja suojaa etsien, sisimmssn lmp kaivaten,

kirottuna vai voittaneena,

kaiken elon riemun raivaten.



inen suo on kiintynyt lapseensa,

jota kirouksensa varjelee,

ilman lmp, ei elm ollenkaan,

ei taantumusta rakkauteen.



Haudanusva on vihannut ihmist,

inhonnut sen lihaa ja aatteita,

pyrkimyst saada osakseen

aina kaiken ilman vaateita.

Siin ksitykset kirouksesta

eroavat kuten piv ja y,

ihmiselle kirous on kuolema,

ja meille kuolema on mieluisa ty.

Jumala on kahlinnut lampaansa,

ketju on kuin elm,

ruoste, aika ja inhon vaikutus

on meidt laskenut vapauteemme.

Siin kirouksemme muuttuu siunatuksi,

ihmisruumis jtyy suohon paikalleen.

Haudanusva on sielujemme liitto

ja rauha piinasta on inen hiljaisuus.



Ei virett, ei harmoniaa,

ei nuotin nuottia ilman taikaa.

Pelko muuttuu mielenkiinnoksi

ja svel tuo kristityt luoksemme.