Minä olin uskottu mies.

näistä ihmeiden aikojen päivistä kirjaa pidin

varhaisin aamuin,

myöhäisin illoin.

kuin varjonaan kuljin,

kirjaten, kuka hopeaan hukutetaan,

kuka juustopataan,

kuka taas kepiniskuihin ja milloin.

parvekkeella illastin kanssaan,

katsellen, kun taivaanrannassa

hohti ihmeellinen valo...

olivatko ne todellakin

revontulia paratiisin

vaiko sittenkin

pääkaupungin palo?

joskus iltapäiväaikaan

kuningas nousee päivään uuteen:

hänet hereille laulaa

hehkuposki-kerubikuoro.

ja pilvet pakenevat,

hän nauttii aamiaisen sängyssä

hierojien huomassa,

kunnes onkin jo viinin vuoro...

sen merkeissä päivä joutuu yöksi,

ja seurue kerää tarpeitaan

siirtyäkseen ulos, jossa

puutarhoissa keijut soittaa

huilujaan, harppujaan:

on bakkanaalit

lehmuston varjoissa...

silloin kuningas ymmärtää kansan onnen:

oi onnea jakamatonta, jonka

kuningas kansalleen lahjoittaa

oi onnea kansan, joka saa

kuningastaan rakastaa!

joskus kyllästyessään

juominkeihin, kesken leikin

kuninkaalliset kädet pesee

kultamaljassa, viinissä valellen,

kuivaa ne palvelustytön vahvaan tukkaan,

kun samalla

alla kuninkaan pitelee

pottaa poika alaston, palellen...

.taas kuljeskelee päivä yöksi,

ja seurue kerää tarpeitaan

siirtyäkseen ulos, jossa

puutarhoissa enkelitkin

keralla keijujen soittavat:

onnen puistossa,

lehmuston varjoissa...

hekin ymmärtävät yhteisen onnen, siksi

soittavat.

oi onnea...

mekin ymmärrämme yhteisen onnen, siksi

soitamme.

oi onnea...

ja muistakaa: jos vain tahtookin niin hän,

tän kansan kauniit päät putoaa!

oi onnea kansan, joka saa

kuningastaan rakastaa