Min olin uskottu mies.

nist ihmeiden aikojen pivist kirjaa pidin

varhaisin aamuin,

myhisin illoin.

kuin varjonaan kuljin,

kirjaten, kuka hopeaan hukutetaan,

kuka juustopataan,

kuka taas kepiniskuihin ja milloin.

parvekkeella illastin kanssaan,

katsellen, kun taivaanrannassa

hohti ihmeellinen valo...

olivatko ne todellakin

revontulia paratiisin

vaiko sittenkin

pkaupungin palo?

joskus iltapivaikaan

kuningas nousee pivn uuteen:

hnet hereille laulaa

hehkuposki-kerubikuoro.

ja pilvet pakenevat,

hn nauttii aamiaisen sngyss

hierojien huomassa,

kunnes onkin jo viinin vuoro...

sen merkeiss piv joutuu yksi,

ja seurue ker tarpeitaan

siirtykseen ulos, jossa

puutarhoissa keijut soittaa

huilujaan, harppujaan:

on bakkanaalit

lehmuston varjoissa...

silloin kuningas ymmrt kansan onnen:

oi onnea jakamatonta, jonka

kuningas kansalleen lahjoittaa

oi onnea kansan, joka saa

kuningastaan rakastaa!

joskus kyllstyessn

juominkeihin, kesken leikin

kuninkaalliset kdet pesee

kultamaljassa, viiniss valellen,

kuivaa ne palvelustytn vahvaan tukkaan,

kun samalla

alla kuninkaan pitelee

pottaa poika alaston, palellen...

.taas kuljeskelee piv yksi,

ja seurue ker tarpeitaan

siirtykseen ulos, jossa

puutarhoissa enkelitkin

keralla keijujen soittavat:

onnen puistossa,

lehmuston varjoissa...

hekin ymmrtvt yhteisen onnen, siksi

soittavat.

oi onnea...

mekin ymmrrmme yhteisen onnen, siksi

soitamme.

oi onnea...

ja muistakaa: jos vain tahtookin niin hn,

tn kansan kauniit pt putoaa!

oi onnea kansan, joka saa

kuningastaan rakastaa!