Aurinko kun ptti retken

siskoistaan ji jlkeen hetken,

pivnsde viimeinen.



Hmr jo metsn hiipi,

pivnsde kultasiipi

aikoi juuri lent eest sen.

Kun menninkisen pienen nki vastaan tulevan,

se juuri oli noussut luolastaan.

Kas menninkinen ennen pivnlaskua ei voi

milloinkaan el pll maan.



Katselivat toisiansa,

menninkinen rinnassansa

tunsi kummaa leiskuntaa.

Sanoi: "Poltat silmini,

mutt' en ole elissni nhnyt mitn yht ihanaa!

Ei haittaa, vaikka loisteesi mut sokeaksi saa

- on pimess helppo vaeltaa.

Ky kanssani niin kotiluolaan nytn sulle tien

- ja sinut armaakseni vien."



Sde vastas: "Peikkokulta,

pimeys vie hengen multa

enk toivo kuolemaa.

Pois mun tytyy heti menn,

jos en kohta valoon lenn,

niin en hetkekn el saa!"

Joo, niin lhti kaunis pivnsde, mutta vielkin

kun menninkinen yksin tallustaa,

hn miettii, miksi toinen tll valonlapsi on

ja toinen yt rakastaa.