Ei Jumalaa, ei tll...

Hiipii kuolemasi, lhestyen saalistaan,

haalii vanhaan skkiins, tulen

tuoreesta uhristaan.

Ei elm kytev...



Jhtyy tulisija sydmesi rell,

tuhka karisee huomisaamun peitten.

Ja nousee surun monumentti kaiken

keskell

ylle avunhuutojesi varjon heitten.



Yksin pystyynkuolleen metsn keskell.

Usva nousee hautapaikkojenne ymprill,

eptoivon ja kauhun kmmenell.



Jos kaikki onkin slimtt kaameaa,

sudentaival alkaa vapaudessa,

kun ei sylje kirkko moraaliaan ankeaa

etk kylve en sairaudessa



Kun synkk hetki ly

ja kuulet metst kadonneet,

harmaanhopeana ennen kiiltneet

veitset vereen ovat juopuneet.



Silmt ihmismisten hahmojen,

kylmnkeltaisina tuijottaen...

Hiljaa, liikkumatta, odottaen,

matkaan viimeiseen saattaen.