Kristus kuuluu historiaan,

ei nykyaikaan, -paikkaan,

tnne Pohjolaan,

kristittyjen hautaan,

julmaan, ajattomaan.



Istuin rannan tuntumassa

yn sineen hukkuen,

kalmankalpeassa loisteessa,

yh ajatukseni kuolemaa tutkien.



Takanani vanhan tammen oksa narahtaa,

ytuulen sylkiess sen painoa surkeaa.

Ja pst tuntien aamunkoitto kavahtaa

hirteen vedetyn kristityn kuolemaa.

Kylmyys odotti nlkns,

saaden hetken hurmion.



Ihmislihan kuolonkankeus

toi sen luokse nautinnon,

riistessn, raataessaan

elmn ulos ihmisest...

Rystessn, raiskatessaan

vei liekin, toivon elmst.



Talven myt tuon uuden kylmyyden

joka vihaa ja vainoaa.

Kylmyys perinnst Helvetin,

joka raivaa ja raivoaa.

Suunnattoman inhon uumenista,

nousee Pimeys julmuuteen.

Silti odotin aamun saapumista

ja syljin heidn kasvoilleen.